Hänen silmänsä napittivat katsoa minua. Hän on tuskin metrin mittainen, mutta ihan täydellinen ihminen. Ei hänen tarvitse sanoa mitään, me luemme toinen toisiamme silmillä. Hän ei halua kävellä, häntä ei huvita ja vaikka hän on pieni, on hänen tahtonsa suuren suuri. Hänellä on luonnetta, vahvuutta ja voimaa.
Muut lapset ja aikuiset kirmaavat jo sillalta metsään, me tuijotamme toisiamme. Mietin nappaanko vain hänen kädestänsä ja hoputan vai maanittelenko häntä jatkamaan itse.
Hänen ystävänsä, yhtä pieni ja täydellinen pysähtyy metsän laidalle ja katsoo meitä, mutta jatkaa sitten. Ahaa, heillä on siis erimielisyyksiä? Alkumatkan he olivat kävelleet käsikkäin.
3-vuotiaat ja kuinka syvä voi olla tunne, jota he tuntevat toisiaan kohtaan, ystävyys, yhteys, leikki. Kuinka hiomaton on 3-vuotiaan luonne ja tahto. Ne tulistuvat, polkee jalkaa, itkee, kiukkuaa, heittäytyy maahan ja vuodattaa valtavia kyynelvirtoja. He tarrautuvat jalkaan, nappaavat kaulasta kiinni pienillä käsillään ja puristavat. Heidän lämpönsä ja rakkaus sulattavat kaikki jäät ja kaikki se kiukku ja raivo, jonka he ovat onnistuneet nostamaan hetkessä, tyyntyy ja katoaa. Heillä on voimia, jota me aikuiset emme voi käsittää ja he ovat vain metrin mittaisia.
Jatkamme tuijottamista.
Ammatillisuuteni on koetuksella. Tunnen kuinka turhautumiseni herää. Miksi hän ei voi toimia kuten muutkin? Miksi hän on niin usein niin vaikea?
Samalla ymmärrän, hän on vihainen ystävälleen. Tämä on hänen ainut keino näyttää sitä, kun hän ei osaa vielä sanoittaa tunteitaan.
Muut menivät jo. On vain me kaksi. Aurinko kurkistaa pilven raosta.
Mihinkäpä tässä on kiire, yläkerran toimistotyöt odottavat iltapäivää ja ne ovat toisarvoisia tämän hetken kanssa. Tämä hetki, tuon tuijottavan lapsen kanssa on juuri nyt tärkein.
Ojennan käteni häntä kohti.
- Jos mennään yhdessä? Mun kädessä on kuule taikavoimia. Se auttaa jaksamaan, kokeiles.
Hän katsoo kättäni ja mittailee minua. Miettii varmaan, höpötänkö omiani. Hymyilen. Oikeasti minä tykkään kyllä näistä pienistä ihmisistä ihan hurjasti. He nostattavat tunteita yhdellä katseella ja kukaan, ei kukaan ole yhtä aito ja rehellinen kun pieni lapsi, jota maailman melskeet eivät ole vielä pilanneet.
Hän tarttuu käteeni ja hitaasti jatkamme matkaa.
- Oikeesti minä Henna vain leikkisin.
- Leikitään kun päästään metsään.
Minun tekisi mieli kaapata hänet kainalooni, ihan vain siksi, että hän on aika söpö, mutta tallustamme metsään yhdessä. Pienen matkan päästä kuuluu jo muiden äänet. Sinne me menemme, hitaasti mutta varmasti, käsikkäin.
Iltapäivällä kun ajelen kotiin, mietin että harvassa ammatissa saa tällaisia tunneövereitä päivittäin. Tällä tarkoitan sitä, että harva ammattikunta pääsee osalliseksi näin moneen tunteeseen. Saa kokea 0–100 kaikkia tunteita pienten ihmisten rinnalla, vanhempien mukana sekä työtovereiden kanssa. Sitä saa opettaa tunteiden hallintaa ja toisaalta välillä saamme opettaa muutamille myös tunteiden ilmaisemista, sitä miten tärkeää on näyttää ja sanoittaa sitä, miltä minusta tuntuu.
En kykene laittamaan edes radiota päälle. Kotiin päästyäni taidan ottaa päikkärit ja kuulostella ihan omia tunteitani.
Henna
