Äkkiä on taas kesä ehtinyt vaihtua syksyksi ja sieltä se joulukin jo kovasti tuntuu tekevän tuloaan, vaikka ei oikein uskoisi.
Pikkutalon kausi on pitänyt sisällään paljon uutta ja ihmeellistä. elokuussa (ja tasaisesti siitä eteenpäin) pikkutalon ovista on astellut sisään todella monta pientä ihmistä, aloittaessaan ihka ensimmäistä kertaa päiväkotielämää. Lasten lisäksi pikkutalossa aloitti myös muutama uusi aikuinen, joten olemme päässeet ihmettelemään tätä uutta ja ihmeellistä maailmaa yhdessä ja opettelemaan uudenlaista arkea, uusien kavereiden kanssa.
Päiväkotitaipaleen aloitus on luonnollisesti lapselle valtaisa muutos ja moni asia on uutta ja outoa. Yhtäkkiä se tuttu ja turvallinen vanhempi ei olekaan jatkuvasti läsnä ja lähellä ja joudumme kokemaan kipeitäkin eronhetkiä ja ikävän tunnetta. Aloittelimme kautta rauhallisesti toisiimme ja uuteen ympäristöön tutustuen ja turvallisuuden tunnetta pienille luoden. Ja eihän siinä sitten kauaa mennytkään, kun lapset jo solahtivat Vilskeeseen ja ryhmäämme upeasti ja vastassa on joka aamu ihana joukko iloisia ja nauravaisia lapsia, jotka vaikuttavat löytäneen hienosti oman paikkansa täällä.
Tärkeä juttu varsinkin päiväkotitaipaleen alussa on turvallisuuden tunteen luominen. Arjessamme toistuvat tietyt ennakoitavat rutiinit ja rytmi. Päivämme pitävät sisällään paljon sylittelyä, silittelyä, halailua, naureskelua ja lauleskelua. Musiikki ja laululeikit tuntuvatkin olevan kovin mieluisia kaikille ja satujakin kuunnellaan mielellään. Toki myös vauhdikkaat leikit mm. juosten, hyppien ja kiipeillen vetävät kyllä aina mukaansa suuren joukon innostuneita lapsia. Päivittäin harjoittelemme tietysti paljon ihan perus arkisia asioita näiden omatoimisuutta aloittelevien pienten kanssa. Kuinka saada sukka jalkaan, miten päin tuohon haalariin pujahdetaankaan ja mitä vaatetta vielä tarvitaan, ennen kuin olen valmis pihalle leikkimään? Harjoittelemme lusikan käyttöä, kauniita tapoja, oman vuoron odottamista, lelujen jakamista toisten lasten kanssa, kuinka kaverin kanssa olla ja toimia, potalla käymistä ja käsien pesua sekä ohjeiden kuuntelemista, noudattamista ja meneillään olevaan juttuun keskittymistä.
Yhdeksi lasten suosikkijutuksi on muodostunut vuorovaikutusleikki-hetket, joissa esimerkiksi hipsutellaan höyhenellä ja puhallellaan sitä tai ”maalataan” lapsia siveltimellä. Siveltimen kun ottaa käteen niin äkkiä on jo innokas joukko ympärillä pyytämässä että ”minua myös, minua myös” ja ”lisää, lisää”.
Vilskeen tämän vuoden metsäteema on näkynyt toiminnassamme paljon juuri laulujen, leikkien ja satujen muodossa. Lisäksi olemme monesti tutkineet ja hämmästelleet luonnon ihmeellisyyttä ja muutoksia vuodenaikojen vaihtuessa, tutustuneet suomalaisen metsän eläimiin, sekä erilaisiin luonnonantimiin elonkorjuuviikollamme katsellen, tunnustellen, haistellen ja maistellen. Olipa muuten ihana katsella lasten ilmeitä, kun jotkut maut vaativat oikein tarkkaa pohtimista, että pidänköhän tästä vai en.
Ja sitten on tietenkin retket. Vaikka välillä metsämaasto haastaa pikkuisiamme jo aivan heti portista ulos päästyämme ovat retket olleet mieluisia ja niille lähdetään innokkaina. Eväät ovat tietenkin se mahtavin juttu ja retkireppuja kannetaan ylpeänä, vaikka ne välillä vähän miten sattuu tuntuisivatkin roikkuvan pienillä harteilla. Metsä onkin aivan vertaansa vailla oleva ympäristö myös motorisen harjoituksen ja -kehittymisen kannalta. Siellä seurataan mutkittelevia polkuja, kierretään lätäköitä tai hypitään niissä, välillä tallustellaan tahmeassa, hieman upottavassa mudassa, noustaan ja laskeudutaan mäkiä tai rämmitään varvikoissa, kiipeillään kivillä ja kallioilla, ylitetään kaatuneita puita ja muita esteitä. Mitä metsä milloinkin tiellemme tarjoaa. Loputtomia mahdollisuuksia, haasteita ja onnistumisia, ihan vain ”pelkästään siirtymällä paikasta toiseen”. Tähän voidaan lisätä vielä luonnon ja liikkumisen muut vaikutukset terveyteen ja hyvinvointiin, unohtamatta tietenkään sitä kaikkea upeaa ja ihmeellistä mitä matkalla voikaan vastaan tulla ja mitä pysähtyä tutkimaan, ihmettelemään ja ihastelemaan. Alkusyksyn aikana söimme myös välipalan pihalla useammankin kerran. Tämä oli lapsista (ja aikuisista) aivan mahtavaa. Kuinka paljon paremmalta se leipä maistuukaan ulkona auringonpaisteessa?
On ollut huikeaa huomata kuinka supernopeasti nämä pienet kasvavat ja kehittyvät. Osa tapaili vasta ensiaskeleitaan aloittaessaan hoidossa, vaikka sitä onkin nyt hieman vaikea uskoa todeksi. Paljon on toki liikuttu ja harjoiteltu. On muun muassa tasapainoiltu paljon, hypitty ja pompittu, juostu, kiipeilty ja ryömitty tunneleista, sekä palloiteltu monin eri tavoin, on ollut tarkkuusheittoa, jättipalloja, säbäilyä jne. Jekkujänökin vieraili luonamme kuluvalla viikolla, tuoden mukanaan erilaisia liikuntahaasteita. Aivan huikeaa motorista kehitystä on nähty ja taitoa ryhmästämme löytyy.
Seinällemme on syksyn aikana ilmestynyt upea ”kasvun puu”. Tällä hetkellä puu hehkuu upeissa syksyn väreissä, lasten taiteiltua siihen ihanan värikkäitä lehtiä kädenjäljistään. Puu siis muuttuu toimintamme mukana ja suosittelemmekin kurkkaamaan sitä aina välillä tuodessanne tai hakiessanne lastanne hoidosta.
”Kaksi pientä peikkolasta rakensivat linnan. Kaikki seinät sekä katto saivat maalipinnan. Pihalle he kasvattivat kukkaniityn soman, sekä pienen kasvimaan värikkään ja oman. Mutta sitten lapsosille kävi huono tuuri, saapui myrsky syksyinen, sateinen ja suuri. Tuuli linnan nappasi, ei kysynyt se mitään. Joku kertoi nähneensä sen matkaavan kai itään...”
- Saija -
”Satumetsän siimeksessä, siellä, täällä, tuolla ja tässä. Asuu pienten ötököiden kanssa, joka elää omalla tavallansa. Vilistäen ja vipeltäen niiden sinne tänne menevän näen. Sammaleella, kivissä, puroissa ja puissa, sekä paikoissa kaikissa, monissa ja muissa. Asuu pienten ötököiden kansa, joka elää omalla tavallansa.”
- Saija -
Sadussa Eläintarhan tähti (Virginie Zurcher & Daniel Howarth), ei riittänyt olla yksinään vahvin, kuten leijona, ei paras kiipeilijä, kuten apina, eikä auttanut olla edes korkein, kuten kirahvi. Tarvittiin jotain suurempaa ja vaikuttavampaa.
Sadussa muurahainen kertoi voivansa auttaa palauttamaan pudonneen tähden taivaalle, mutta muut eläimet nauroivat muurahaiselle ja sanoivat; ”Olet liian pieni, et pysty auttamaan, ei sinusta ole mitään apua”.
Kun kaikki muut eläimet kuitenkin epäonnistuivat tehtävässä ja pienen tähden loiste alkoi jo uhkaavasti hiipua, vetosi muurahainen haluunsa edes yrittää. Eläimet suostuivat ehdotukseen naureskellen ja epäuskoisina. Muurahainen haki avukseen ison joukon ystäviään ja kiipesi toverinsa harteille. Tämä kiipesi seuraavan muurahaisen harteille ja tämä seuraavan ja niin edelleen, kunnes torni ylettyi taivaaseen asti ja pieni tähti pääsi onnellisesti takaisin paikalleen.
Niin myös me täällä pikkutalossa harjoittelemme päivittäin yhteistyötä ja yhdessä toimimista.
Olemme ehkä vielä pieniä, mutta yhdessä pystymme mihin vain, kunhan meihin uskotaan ja meille annetaan mahdollisuus yrittää ja oppia. Käytän lasten kanssa usein erästä kirjasta lainaamaani lausahdusta – ”Yhteistyössä on voimaa”.
Palataan tähän loppuun vielä hieman kesäisempiin, aurinkoisiin tunnelmiin. Seuraavaksi rupeammekin sitten laskeutumaan jo joulun tunnelmaan ja keskittymään talven ihmemaan puuhiin.
Kiitos tästä syksystä ja ihanaa talvea ja joulunaikaa kaikille <3
-Pikkutalon väki