Vaikka kesäloma on aina ihana, tuntui erityisen mukavalta palata taas pitkästä aikaa Vilskeeseen. Vastassa oli kymmeniä iloisia kasvoja, ja nauru raikui joka puolella, kun kaikki kertoilivat kavereille kesälomakuulumisiaan. Tästä innostuneena kyselimme Vilinöiltä ja Hulivileiltä jokaisen lempimuistoa kesältä, ja lapset saivat ikuistaa ne yhteiselle isolle paperille. Tämä ihana, yhteistyöllä toteutettu taideteos ripustettiin portinpieleen yhden aurinkoisen iltapäivän ajaksi, jota moni teistä toivottavasti ehti myös käydä ihailemassa.
Oli jälleen ilo huomata lasten mielikuvituksen ja aidon innostuksen voima. Ensimmäisissä koko kartanon väen yhteisissä aamupiireissä aikuiset esittivät Kolme pientä pukkia -nimisen tarinan. Vilinät ja Hulivilithän innostuivat tästä kovasti, ja he alkoivatkin saman tien tehdä omaa versiota kyseisestä tarinasta. Muuta ei tarvittu kuin sarvet päähän ja musiikki soimaan, ja näytelmä oli valmis! Tästä pääsimmekin astumaan syksyn teemaamme: peikkojen taianomaiseen maailmaan.
Seuraavalla metsäretkellämme saimme kokea melkoisen yllätyksen. Kun lähdimme metsään tallustelemaan, jokainen sai huomata, että sieltä voi löytyä vaikka mitä. Ensin löysimme selkeitä peikon jälkiä, jotka kuitenkin salamyhkäisesti katosivat olemattomiin… Juttelimme lasten kanssa siitä, että peikot saattavat olla vähän ujoja ja jännittää meitä ihmisiä, vaikka mehän olemme ihan kilttejä, niin kuin peikot varmasti itsekin. Kesken pohdintojen joku bongasi yhtäkkiä puun oksalla huojuvan paperilapun. Kiirehdimme tutkimaan sitä, ja se osoittautuikin peikon lähettämäksi kirjeeksi; mitä ihmettä! Peikko pyysi lasten apua häntänsä palasien etsimiseen, ja mitä luulette, auttoivatko lapset? No ei mennyt kuin hetki, kun kaikki hännän palaset olivat löydetty metsästä ja kerätty talteen.
Vilinät ja Hulivilit tahtoivat myös vastata peikon lähettämään kirjeeseen, ja yhteistuumin päätimme antaa peikolle lahjan. Keräsimme metsästä käpyjä ison kasan, ja Vilskeen pihalla pääsimme maalaus- ja koristelupuuhiin. Kun kävyt oli maalattu hienoiksi, kiikutimme ne takaisin Peikkometsään ja jätimme ne sellaisiin paikkoihin, josta uskoimme peikon löytävän ne. Kyllä hän nyt varmaan uskaltaisi kohta näyttäytyäkin meille.
Olemme opetelleet Vilinöiden ja Hulivilien kanssa uuden aamulaulun, jota monet ovat saattaneet kuulla kotonakin. Aamuhämärässä -nimisessä laulussa opetellaan yhdessä viikonpäiviä, ja jokaisena päivänä eteisestä kuuluu outoa ääntä, kuten jytinää tai tuhinaa: kylässä käy niin virtahepoja kuin siiliperheitäkin. On mukava aloittaa päivä myös Tapu tapu tallaa -laululla, jossa jokainen lapsi tulee kohdatuksi ja mainituksi nimeltä. Musiikin maailmasta olemme löytäneet myös Peltirännin peikkopojan, ja laulussa peikkopoika rummuttaa ja kopsuttaa rännirumpua. Siksi Vilinät ja Hulivilit pääsivät valmistamaan omat peikkorummut. Lisäksi askartelimme omat kivipeikot, jotka tällä hetkellä komeilevat peikkometsässä pihavajan ikkunassa.
Elokuu on ollut täynnä ihmeellisiä asioita. Lukuhetki metsässä kuunneltuna on myös yksi mukavimpia juttuja, koska metsässä on niin satumainen tunnelma: saa kuunnella samalla luonnon ääniä, tuulen suhinaa ja tarinaan on helppo eläytyä. Vihdoin ja viimein eräänä päivänä meille esittäytyi metsässä myös ihka oikea peikko. Tällä raukalla ei ollut vielä ollenkaan nimeä, mutta onneksi meillä on kekseliäitä lapsia, ja yhteisellä äänestyksellä peikko nimettiin Tupsuksi. Tupsu on pikkuhiljaa rohkaistunut, ja näyttäytyy ja tulee juttelemaan meille aina silloin tällöin. Saa nähdä, millainen metsän taikaolento meille seuraavaksi esittäytyy... :)
Syksyisin terkuin, Rita