Mikä ihana kesä meillä on ollutkaan. Lämpöä on riittänyt ja vaikka palasimme heinäkuun lopussa takaisin Vilskeeseen, kesä jatkuu vain.
Sydän onnesta pakahtuen, ikävissäni minäkin palasin työmaalle, joka ei tunnu työmaalta.
Hiukan ehkä häveten tunnustin töihin palaaville valittaville ystäville, että minusta on kyllä aika kiva palata arkeen. Lapsia on ollut hurja ikävä, työkavereita ja sitä fiilistä, mikä meillä Vilskeessä on. Turvallisuus, tunne, että on omiensa joukossa.
Suomalaiseen kulttuuriin ei kuulu näyttää onneaan tai ainakaan hehkuttaa sitä maailmalle. Tähän haluaisin tehdä muutoksen. Niin monta vuotta vaeltelin harmaudessa. Palasin töihin joka tuntui työltä, ei minun elämältä, leipääntymiseen. Se oli kamalaa, leipääntyminen. Se onkin arkemme pahin vihollinen.
Eilen henkilökunnan koulutusillassa puhuimme samaa.
Mistä sinä kuplit?
Mitä sinä haluat elämästäsi antaa?
Millä pidämme huolta, että kupliminen säilyy?
Millä estämme leipääntymisen?
Minä olen oikea vissykone, soda streameri, kuplin ja paukun. Aina se ei ole hyvä asia ja välillä minunkin patruuna on vaihdettava, mutta se tarttuu, kuplinta.
Nyt olen kuplinut ihan hurjasti. Se kaikki on tapahtunut kuin vahingossa, mutta hurja sentään, miten elämä voikaan olla näin ihmeellistä.
Haluan aloittaa alusta, että ymmärtäisitte kuplintani ja sen, että pian meillä kuplii kaikki muutkin.
Aikoinaan kun aloitin uraani. Olin untuvikko lastentarhanopettaja, hain itseäni, omaa tapaani tehdä työtä. Koulu antaa teoriatiedon, mutta elämä opettaa. Meidän työssä se on hyvin vahvasti näin.
Aika haparoivaa se minullakin oli. Teemme työtä persoonallamme, mutta kasvamme työssä itsemme kanssa. Olen aina sanonut, että minusta lastentarhanopettajan teki ihana, ihana suuri sydäminen vanha kollegani Maria. Maria opetti minulle, ei pelkästään tavan tehdä työtä, vaan tavan kohdata lapsen ja elämää. Tämän taidon minä haluaisin jakaa myös muille. Hän antoi minulle paljon uusia tapoja ajatella asioita ja toteuttaa tätä työtä niiden kautta.
Yksi hänen lahjoistaan minulle, oli Marjatta Kurenniemi. Tuo hurmaava sadunkirjoittaja, johon minä en ollut tutustunut koskaan aiemmin lapsuudessani. Kurenniemellä on paljon mielenkiintoisia satuja. Anneli ja Onneli on ehkä tunnetuimpia, mutta minun suosikkini on iki-ihana Olipa kerran Onnimanni.
Marialla oli oma rikastuttava tapa herättää sadut eloon. Tehdä ne todelliseksi. Käsitellä vaikeitakin asioita satujen kautta. Sain kunnian kasvaa hänen rinnallaan, tehdä hänen kanssa satuja todeksi.
Olin jo melkein unohtanut tämän tunteen viime keväänä, kuin jouduin istumaan tornikammarin uumenissa läppärin takana. Sen tunteen, kun kuplii, kun saa herättää oman, mutta ennen kaikkea muiden mielikuvituksen eloon, kun saat tehdä sadusta totta.
Sen piti olla vain ”Hennan satuhetki” ja minun piti vain mennä lukemaan Onnimamia lapsille, mutta sitten..
Olisihan se ihana, jos olisi oma Onnimanni, jota voisi näyttää lapsille. Mistäs löydät poikanuken, pienen ja vielä vihreä nuttuisen, niin kuin Onnimanni?
Ympärillämme on ihan uskomaton verkosto. Laitoin viestiä Eijalle. Naiselle, jonka olin oppinut tunteman isoäitinä. Eija on nukkekotitaiteilija, joka on ilahduttanut meitä nukkekotijutuilla jo aikaisemminkin. Kysyin vain linkkiä mistä voisin tilata poikanuken, mutta mitä sain..
Itkun.
Maailmassa on vielä niin paljon hyvää. Ihan uskomattomia ihmisiä.
Olemme saaneet viikossa käsintehdyn Onnimannin ja Valpuri-Keijun, jotka muuttivat meille Torniosta. Hyväntahtoinen nukketaiteilija Anja, jota en ole koskaan ennen edes tavannut, oli halunnut tehdä meille nuket jotka heräävät eloon. Eija ja hänen ystävät ovat luoneet meille metsäneläimiä. Meillä on jo koossa melkein koko sadun hahmot ja valmistumassa jossain vaiheessa on myös ”metsän suloisin paikka”, Onnimannin koti.
Olen sanaton.
Kiitollinen.
Mikäs minun tästä sitten on lähteä hommiin. Kuplimaan.
Tällä viikolla olen tutustuttanut kaikki vilskeläiset pieneen Sisi-sisiliskoon, joka kadottaa häntänsä, hyväntahtoiseen Sam-sammakkoon ja hitaaseen, mutta viisaaseen Etana-Etana-Etanaan.
Kun sinä itse uskot asiaasi, pistät itsesi likoon, heittäydyt, et voi epäonnistua.
Kuplinta tarttuu.
Kun me kaikki näimme miten meidän pieni kolmivuotias herkkiksemme vetistyvien lautasen kokoisten silmiensä kanssa katseli minua ja kuiskasi
-Ei tartte pelätä Sisi-Sisiliskoa?
ja viisi vuotias viikari velikultamme, jonka päällä melkein istutaan, että hänet saadaan hetkeksi pysähtymään, makasi lattialla ja tuijotti minua liikahtamatta kuunnellessaan tarinaa, me tiesimme, tämä on nyt se juttu.
Seuraavana päivänä Katariinan laakson metsät olivat täynnä oranssiliivistä pikkuihmistä jota kaikki etsivät Etana-Etana-Etanaa.
Ei tämä ole vain Hennan satuhetki, se on meidän Vilskeen tämän syksyn juttu.
Katsotaan, miten tämä kuplinta tästä lähtee liikkeelle. Kurenniemen tarinat ovat niin rikkaita, että saamme tähän satuun kaiken mitä lapsien pitää elämästä oppia, elämisentaidot ja voi kuinka toivonkaan, että me aikuiset oppisimme myös näitä piilotettuja elämän viisauksia.
” -Ei, me etanat emme ehkä ole kovin viisaita, mutta sen, minkä me tiedämme, me tiedämme hyvin. Ja meillä on sellainen varma tieto, että aikaa maailmassa on rajattomasti. Sen vuoksi ei meillä ole koskaan kiirettä ja me pystymme nauttimaan joka hetkestä, jonka elämme, koska meidän ei tarvitse pelätä ajan loppuvan. Ja siksi meidän ei myöskään tarvitse kaivata mennyttä eikä toivoa tulevaa aikaa, sillä onnen salaisuus on se, että osaa elää nykyhetkessä.”
-Marjatta Kurenniemi, Olipa kerran Onnimanni-
